Olen sielukas ihminen. Ajattelen paljon ja tuumailen. Varsinkin yksin ollessa päässä kuhisee miljardeja ajatuksia. Kehitän jatkuvasti tarinoita joista en ole edes varma mitkä on totta. En ole sekaisin. Olen vain epävarma, vailla totuutta. Totuutta mitä tässä elämässä on oikeasti käynyt. Onko minun käynyt lopu peleissä hyvin vaiko hyvin huonosti? Olenko onnekas vai tuhoon tuomittu? Ne kaikki kysymykset joihin en osaa vastata mutta joihin kaipaan kipeästi vastauksia. Onko väärin pitää itseään selviytyjänä? Mietin vain yhä uudestaan ja uudestaan… Se mitä koin neljän esimmäisen vuoden aikana. Sen hylkäämisen, lastenkodin, niin monen läheisen ihmisen menettämisen, epävarmuuden. Haluaisin tietää miksi biologiset vanhemmat antoi minut pois. Haluisin palavasti tietää totuuden. Mutta sitten tulee se aina paikalle ilmaantuva pelko. Se on niin paljon minua vahvempi kaveri. Kaveri siksi koska niin usein elämäni aikana se on tuppautunut seuraani sen enempää kyselemättä. Pelkään, että minuun sattuu liikaa jos saan tietää totuuden. Jos se totuus ei olekkaan niin kuin olen sen kuvitellut. Omassa mielessäni olen ajatellut, että ehkä äiti ja isä oli vaan niin köyhiä silloisessa neuvostoliitossa että halusivat minun ja sisarusteni saavan paremman elämän. Tai että ehkä ne oli onnettomuudessa johon eivät voineet vaikuttaa. Mutta mielessäni pyörii se lause. He veivät meidät sukulaisten luo ja lähtivät kauppaan eikä ikinä tulleet hakemaan. Pelkään, että ehkä he vihasivat minua. Ehkä he tiesivät että tulen epäonnistumaan elämässäni ja halusivat säästää itseään häpeältä. Tai ehkä he pitivät viinaa ja huumeita meitä tärkeämpinä. Ja sitten mietin aina että pystyykö 4 vuoden kärsimykset parantumaan 19 vuodessa? Niin sirpaleisissa vuosissa. Tiedän, pääsin hyvään kotiin, erittäin hyvään kotiin, ja vielä oman veljen kanssa. Sain hyvän koulutuksen. Ja ammatin ja nyt olen jo siinä pisteessä, että minulla on ihana mies, ihana poika, kaksi koiraa. Vain oma talo ja farmari auto puuttuu… Ja edelleen ihmettelen kaikesta huolimatta olenko koskaan edes saavuttanut unelmani? Olen vain rypenyt murheissa ja suruissa ja unohtanut elämän? Ei aivan. Muistan ne roadtripit ja sponttaanin elämän. Ne hetket jolloin elin hetkessä. Ja silloin nautin joka hetkestä. Tiesin ja tunsin kaikin tavoin olevani elossa. Sisimmässäni nousee kaipuu kun mietin niitä hetkiä, kun hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan. Kattomatta kelloon, mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ja ajoin milloin mihinkin. Kohtasin tilanteita ja ihmisiä. Lahdessa Jyrkiboy jonka kanssa juttelimme psykologiasta, ajatuksen voimasta ja filosofiasta. Silloin menin aina kello 18.00 Kahvilaan, Jyrkiboy laittoi capuccinon heti kun näki minut ja istuin baari pöytään juttelemaan elämän ihmeellisyyksistä. Tai ne kerrat kun juttelin 6 tuntia ihmismielestä erään pienkodin työntekijän kanssa. Tai ne päivät kun mikään ei ole onnistunut ja olen vain istunut autoon ajanut jonnekkin, mennyt kahville tavannut ihmisen ja jutellut kaikenlaisista asioita ja siitä on tullut elinikäinen ystävyys. Kaipaan sydämmessäni niitä hetkiä joilloin voin taas hypätä autoon ja ajaa vaan sattuman varaisesti jonnekkin ja kokea ihmeellisiä asioita. Tai mennä juna-asemalla ja ottaa lippu paikkaan mihin tulee ensimmäisenä juna. Ja silti samalla hetkellä minulla on nii äärettömän hyvä olla tässä. En halua silti unohtaa niitä hetkiä ja sitä, että olen kiertänyt lähes koko Suomen yksin ajaessani autolla. Ja sitä kuinka siitä nautin. Se hetki kun ei ole päämäärää ja se tunne, että koko maailman on avoinna, voin mennä ihan mihin tahansa on niin voimakas ja niin huumaava! En ole ikinä pitänyt huumeista, enkä niin hirveesti ole alkoholiakaan juonut(vaikka minulla on kyl ollut aika hyvä viinapää) ainut huume on ollut minulle roadtripit ne hetket yksin autossa. Ja musiikki tietenkin. Olen aina ajatellut et haluan että minusta tulee joskus jotain. Ei välttämättä mitään suurta, mutta edes jotain. Koska historiani saatossa minusta on tuntunut että olen mitätön. Että olen vain tyhjä kuori. Olen aina halunnut mielyttää muita, että edes jotkut pitäisivät minusta. Että ihmiset puhuisivat paska puheiden sijasta ”vitsi toi muija on niin siisti tyyppi. ja ootteko huomannut sen lauluäänen? ja noi tanssitaidot ja kaiken sen taiteellisuuden?” mutta aika turhaan olen sitä toivonut. Muutaman vuoden kun sain kokea iskuja kasvoihin unohdin tavoitteeni ja olen vain yrittänyt selviytyä. Yritinhän minä joskus olla ylpeä siitä kuka olen, mutta aika nopeasti minulle täällä suomen maassa opetettiin ettei se ole kannattavaa. Vihasin koulua juuri siksi, tiesin että jos menen kouluun kuulen yhä uudestaan ne kaikki loukkaukset ja tunnen aina yhä uudestaan ne viillot sisimmässäni. Ja ei ne ei ole vieläkään parantuneet. Nykyäänkin mielummin jätän ihmisiin tutustumatta kuin otan sen riskin että minuun sattuu ja kovasti. Se on parempi että ihmiset ei tiedä kuka olen, silloin ei kukaan voi satuttaa minua tarpeeksi pahasti että murenisin. Sen takia olen ollut vuosia niin yksinäinen, ja se on asia mistä on todella vaikeaa päästä yli. Tunnen yhä yksinäisyyttä. Lähes päivittäin. Silti unelmoin salaa että joskus vielä löytäisin musiikillisen minäni ja saisin tehdä musiikkia, jota minä rakastan. sillä musiikki parantaa sielua, se korjaa särkyneitä sirpaleita. Mutta unelmaksi taitaa jäädä sillä esiin tulee taas kauan tunnettu pelko. Jos avaan suuni muiden kuullen omana itsenäni jääddyn. Koskan olen ylivarma että minua ruvetaan vaan vihamaan enemmän. Ja olen tuntenut vihaa ihan liikaa enkä halua enää tuntea vihaa enkä kokea sitä millään muotoa! Ehkä sen kaiken reissaamisen takanakin on pelko. En millään muotoa yllättyisi siitä. Pelkään niin monia asioita. Hylkäämistä, yksin jäämistä, sielun kipua, särkymistä, itkemistä, heikkoutta, vahvuutta, muita ihmisiä, vihaa. Voi niitä asioita on niin paljon mitä pelkään. Pelkään jopa sitä että minulle nauretaan. Tiedän olevani nuori, mutta niin moni vanhempi ihminen erehtyy kohdallani kun sanoo ettei minulla ole elämän kokemusta. Sillä juuri sitä minulla on. Elämän kokemusta. Kaikki viisauksia mitä olen elämän aikana oppinut. Myöskin se, ettei ihmisiin ole luottamista. Joten nyt olen niin ymmälläni kun minun pitäisi luottaa epäilemättä ihmiseen. Mutta sitähän sanotaan että kyllä vanhakin koira temput oppii. Ne kaikki negatiiviset asiat mitkä olen kokenut on myös johtanut siihen että vihaan peilikuvaani. vihaan sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja olen vihannut sitä aina. Vihaan niitä kuvia mitä minusta on otettu. Vihaan sitä, että olen läski ja ruma. Vihaan sitä kuinka säälittävältä näytän. Enkä enää edes oleta että kukaan elollisista pitäisi minua kauniina tai ihana tai edes mukavana. Enkä edes oleta että kukaan elollinen pitäisi minua kauniina, ihanana tai edes mukavana. Olen oppinut totuuden, olen ruma, läski, säälittävä ja idiootti. Näin on sanonut jopa psykologit ja lääkärit. Taisin jopa tokaista siihen ”selvä, sovitaan niin” Noh tässä on jo jonkin verran avattu minun elämääni. Aika myllerrystä. Ja tässä ei ole edes suurin osa kokemuksista. Tai sanoisinko koettelemuksista. En tiedä olenko menossa kokemuksieni myötä parempaan minä, vai onko tämä kaikki vain sitä että olen särkynyt korjauskelvottomiin sirpaleisiin. Mutta, nämä ovat minun tarinoitani, minun elämästä, tarinoita särkyneestä peilistä.